Neppailua sanan varsinaisessa merkityksessä

Tällä kertaa puhuttiin prosesseista – tai tarkemmin ottaen niiden viilaamisesta. Pääsimme tutustumaan samaan prosessioptimointitehtävään neljästä eri perspektiivistä: Service Blueprinting, PROPER, Total Quality Management ja Business Process Reengineering. Kaikilla ryhmillä oli hyvin menetelmiä selkeyttävät presentaatiot ja tuloksetkin oli esitetty tavalla, josta saa ainesta pieneen vertailuun. Vertailun ytimessä on seuraava huomio: kaikki ryhmät käyttivät olemassaolevan prosessin hahmotteluun swimlane-mallia. Lopputuloskuvissa oli kuitenkin vaihtelua. Miksi näin?

Service blueprintingin ydin on tarjota tapa jäsennellä asiakkaan saamaa palvelukokemusta hyödyllisellä tavalla. Ryhmän jäsenet kommentoivat, että menetelmää oli case-prosessiin vaikea soveltaa, koska ”asiakkaan” roolia oli vaikea määritellä ja rajanvetoa lähes mahdoton tehdä. Joku voisi sanoa, että itse menetelmä oli huonosti sopiva, mutta tässä piili mielestäni menetelmän opetus. Mikäli kartoitus ei onnistu, voi se kieliä huonosti määrätystä prosessirajapinnasta ja vastuidenjaosta. Ryhmän käyttämä blueprint oli kuitenkin esitys nykyisestä prosessista sellaisenaan, mitä pidän hukattuna mahdollisuutena tehdä hieman hyvin ansaittua uudelleenjärjestelyä. Tulos olisi kenties ollut mielenkiintoisempi, mikäli kuva olisi suoraan piirretty sellaisena kuin se _pitäisi_ blueprint-näkökulmasta olla ollakseen järkevä. Olihan ryhmällä tätä tukemassa jo swimlane-kuva.

PROPER on kurssilaisille eittämättä moneen otteeseen tutuksi käyneen Jouko Hannuksen näkemys prosessikehitykseen. Malli tarjoaa pikemminkin raamit muutoksen toteuttamiselle ja johtamiselle kuin sille millainen muutoksesta pitää tuleman. Sikäli olikin aivan ymmärrettävää, että suurin osa presentaatiosta kului muutosprosessin pohtimiseen. Itse lopputuloksesta jäi lopulta varsin haalea mielikuva. Ryhmän swimlane-kuvan varsin laakea U-käyrä haluttiin vetää tehokkaaseen V-muottiin, mutta lopputuloksena olleesta uudesta swimlanesta tämä tehostus ei juurikaan uhkunut. Muutosjohtamisopeissa oli kuitenkin eittämättä järkeä, joten tämän mallin parhaat edut saataneen irti kun se lyötetään yhteen jonkin järeän uudistamismallin kanssa.

TQM-ryhmä oli ottanut suorastaan nerokkaan röyhkeän lähestymistavan yrittäessään pysytellä mallin rajoissa. Laput pidettiin silmillä todella tiukasti ja swimlanea käytettiin ainoastaan siksi, että voitiin osoittaa prosessista yksittäisiä interaktioita, jotka eivät toimi riittävän sujuvasti. Parannuskeinoiksi ehdotettiin työntekijöiden parempaa perehdytystä, prosessin pullonkaulana toimineen lomakkeen jatkokehitystä ja muita mikro-optimointeja. TQM on luonnollisesti tarkoitettu jo valmiiksi hyvin soljuvan prosessin tarkempaan hinkkaamiseen, ja se näkyy. Case-prosessin eheyttämiseen TQM tuntui yksinkertaisesti täysin riittämättömältä. Tämä on minulle muistutus siitä, kuinka tärkeää kokonaiskuvan saavuttaminen on, ettei tule tehneeksi pelkkiä naiveja osaoptimointeja. Mieleeni juontuvat elävästi lukuisat työelämässä tekemäni kehitysaloitteet, joita pitkin jahtasin jänistä koloonsa niin pitkälle, etten lopulta halunnutkaan tietää mitä toisesta päästä paljastuu.

Kun puhutaan menetelmän sopivuudesta, on oiva hetki ottaa esiin BPR, jota jo lähipäivässä äidyin hehkuttamaan tapausesimerkkiin parhaimmin soveltuneeksi. Yritimme etsiä prosessikuvauksen perusteella annetun tilanteen taustamotiiveja ja sitten rakentaa täysin uuden toimintamallin niiden varaan. Tämä oli mielestäni perustelluin lähestymistapa, sillä olemassaoleva prosessi oli valtoimenaan epäkohtia. Käytössä olevat IT-järjestelmät olivat prosessin tarkoituksiin riittämättömiä ja niitä käytettiin huonosti. Lisäksi prosessi näytti laadittaneen alusta pitäen kuin ylistyksenä byrokratian ihmeille sen sijaan, että oltaisiin tavoiteltu hyvää lopputulosta. Demonstroimme selkeästi swimlanella, miten prosessi velloo organisaatioiden välillä ylimääräisellä hyväksyttämiskierroksella ja samalla kapuaa byrokratian portaita ees taas. Lopputuloksen esittämiseen valitsimme kehämuotoisen kaavion, jonka ympärillä esiintyvät kaikki prosessin jäsenet. Tavoitteena oli korostaa toiminnan toistuvuutta ja sen ytimessä olevien ihmisten vastuuta lopputuloksesta johdon pakkopaitaan verrattavissa olevan kontrollin sijaan. Hyvin tuntui toimivan, muutamia irtokehujakin saimme.

Pihvi, joka jäi syömättä

Tämän kurssin, ja erityisesti tämänkertaisen lähipäivän, substanssi on hyvä syy opiskella infolla. Vastaavaa arvolupausta ei yksinkertaisesti ole muualla: kas tässä, pyöritäpä tavoitteellista ryhmäkeskustelutilannetta – katsotaan sitten jälkeenpäin miten kävi. Yksinkertaista, jopa triviaalia, mutta harvassa paikassa ollaan onnistuttu löytämään oikeutus tällaisen harjoitteen tekemiseen. Infon pitchiin on onneksi alusta lähtien kuulunut siltana toimiminen tekniikan, ihmisten ja bisneksen välillä. Tähän kuvaan ihmisten kanssa samaan pöytään istuminen ja ongelmien ratkominen ihan perstuntumalla loppumattoman BS-generoinnin sijaan istuu kuvioon enemmän kuin tervetulleesti. Jos infolainen joskus joutuu oikeisiin töihin, näille taidoille on aidosti tarvetta.

Aiheen merkittävyyden vuoksi olinkin äärimmäisen pettynyt törmättyämme samaan rajoitteeseen, joka on vaivannut kurssia jo useampaan otteeseen. Kun juuri olimme päässeet session arvoatuottavimpaan osuuteen eli palautekeskusteluun, jouduttiin koko homma paketoimaan todella kiireessä siltikin yliajalle mennen. Kolme tuntia ei yksinkertaisesti millään tavalla riitä aikakehykseksi näin jytkeän paketin pureskeluun. Kukaan tuskin ehtii erityisemmin kehittyä fasilitoijana pyörittyään ryhmän edessä muutaman hassun minuutin, vaan se osa suorituksesta laskettakoon kannuksien kokeiluksi. Todellinen pihvi, jonka perusteella kehittymistä voi tapahtua, on suoritusten reflektointi ryhmässä. Omakohtaisella reflektoinnilla – ja siten esimerkiksi perinteisillä luentopäiväkirjoilla – on toki arvonsa, mutta nyt puhutaan joka tapauksessa ryhmäkommunikointitilanteesta. Nimenomaan muiden kokemuksilla tilanteesta on tässä tapauksessa kehittymisprospektien kartoituksen suhteen enemmän arvoa kuin omilla. Jos fiiliksiä ei pääse erittelemään paikan päällä ja pallottelemaan muiden osallistujien kautta, tilaisuus on menetetty.

Kuten jo vihjasin, fasilitointitilanteessa en kokenut oppineeni mitään. Tästä sain myös välitöntä palautetta: tunnuin olleen kuin kotonani ja kenties pedanneen koko tilanteen jo lähtökohtaisesti itselleni tutunlaiseksi. Ei syntynyt varsinaista haastetta, johon olisi pitänyt vastata. Ryhmätyö ja tehtävienjako eri fasilitaattoreiden kesken dynaamisesti tilanteen mukaan olisi tällaisen elementin kenties voinut tarjota, mutta ryhmäni muut jäsenet eivät päässeet paikalle. Itselleni tässä oli yksi syy lisää käydä läpikotainen palautekeskustelu, mutta toisaalta on kenties syy olettaa muiden saaneen osuudesta hieman enemmänkin irti.

Interaktiovalmennusta fasilitaattoreille

Pakko myöntää, että kyseenalaistin täysin kurssihenkilökunnan premissin luentopäiväkirjoista, jotka muodostuvat liian henkilökohtaisiksi ollakseen julkaistavissa blogimuotoisina. Eikö tutuille naamoille nyt voi kertoa aika lailla samat asiat kuin vastuuopettajallekin? Tämänpäiväinen sessio antoi kuitenkin pohjaa sille, että tietynlaiselle pieteetille on kenties paikkansa – sen verran herkkää fiilistelyä oli ilmassa tänään.

Tuntui kovin harmilliselta, että oma esiintymisvuoroni oli heti ensimmäisenä. Toisaalta en ehtinyt jännittämään itse esiintymistilannetta, mutta keskustelukierroksella tapahtui jänniä. Muutaman ensimmäisen videon jälkeen keskustelu vapautui aivan selvästi, muuttui syväluotaavammaksi ja uskaliaammaksi. Melkein teki mieleni vaatia sakkokierrosta arviointiin, jotta olisin itsekin voinut saada yhtä hyvää palautetta. On pakko kiittää läsnäolleita kypsästä keskustelusta.

En tiedä näkyykö esiintymisestäni jo päälle päin, että olen tyypillinen jännittäjä. Esiintymistilannetta sattuu ajatellakin. En haluaisi nousta esiin; sydän hakkaa välittömästi, tunnun punastuvani. Kun olen huomion keskiössä, jutunjuurta ei tunnu tulevan mistään. Ajatus ei kulje. Ei mikään ihme, jos vaikutan lukevan sanottavani suoraan paperista – sitä tein varmasti pitkälle yliopisto-opintoihinkin asti. Kumma kyllä, tämä ei kaikissa konteksteissa enää päde. Töissä olen monesti presentoinut, fasilitoinut ja pitänyt koulutuksia ilman kummempia ongelmia. Asiantuntijatehtävissä, ja mielellään tutussa porukassa, tuntuu kenties enemmän siltä että olen tilanteen hallinnassa. Tämä kertoo minulle, että pahimpia hermoiluun johtavia tekijöitä ovat tunne arvostelluksi tulemisesta ja epäonnistumisen pelko.

Introverttius on presentoijalle haaste. Sosiaaliset tilanteet kuluttavat energiaa pikemmin kuin energisoivat; ajattelussa on mieluusti rationaalinen ja ajatustensa eteentuonnissa varovainen. Annan monesti mielelläni muiden puhua ajatuksensa ensin, mikä luonnollisesti johtaa siihen että saatan jäädä täysin puheenvuorottakin. Introverttius ei sinällään ole suuri ongelma, mutta muuttuu sellaiseksi varmasti jos esiintymispelko riistää ne ainoat kyvyt joihin on itsessään tottunut luottamaan. Tällöin esiintymistilanne on todella kova pala.

Palautteen perusteella ilmeisesti perusasiat esiintymisessä ovat kunnossa. Jättämällä turhan jännittämisen väliin voin saada aikaan oikein hyviäkin tuloksia. Itse suorittamiseen keskittyminen nostaa itseni ja yleisön väliin helposti turhan esteen, mikä vaikeuttaa tilanteesta selviytymistä entisestään. Kun yhteyttä yleisöön ei saa, on rentoutuminenkin erittäin vaikeaa.

Lähipäivällä oli tänään erittäin paljon annettavaa, ja olen iloinen siitä että tällainen tilaisuus järjestettiin. Esiintymistä yleisön edessä ei monestikaan pääse harjoittelemaan muutoin kuin tosipaikan tullen. Oppiminen paineen alla ei ole helppoa, mutten kuitenkaan varmasti uskaltaisi mennä esimerkiksi erilliselle kurssille, jossa tällaisia asioita opeteltaisiin. Hyvä, että asia tuli käsitellyksi ikään kuin ohimennen.

SimLab-menetelmä ja fasilitaattorin rooli

SimLab-prosessikehitysmenetelmä tiivistettynä yhdelle luennolle? Jo tämän luennon premissi johti aihealueen verraten väkivaltaiselta tuntuneeseen tiivistämiseen varsinkin, kun kehitysmenetelmästä ilmeisesti oli tarkoitus jäädä jonkinlaisia ensi käden kokemuksia. Suurin osa prosessin vaiheista viuhahti heittämällä ohi ilman sen kummempia mielikuvia. Fasilitoinnista ja fasilitaattorin roolista tilanteessa ehdittiin kuitenkin keskustella mielekkäästi. Ryhmien neljän eri keissin pohtiminen fasilitoinnin kannalta tarjoaakin tällä kierroksella loistomahdollisuuden pieneen syventymiseen.

Mäkkärin tiski

Täysin hypoteettisessa skenaariossa McDonalds haluaa parantaa asiakaspalvelukokemustaan tuotteiden tilaamiseen liittyvää interaktiota kehittäen. Tavoite on oiva jo siksikin, että McDonalds oli historiallisesti ensimmäisiä ravintoloita joissa oivallettiin suoraan tiskiltä tilaamisen ja maksamisen edut. Tällä kyettiin huomattavasti tehokkaammin palvelemaan asiakkaita, joiden tavoitteena oli selvitä ruokailustansa mahdollisimman ripeästi jäämättä sen kummemmin vellomaan. Nyt ryhmä haluaa viedä kehitystä hieman toiseen suuntaan ja kyetä paremmin palvelemaan asiakkaita, joilla on erikoistarpeita ja joiden asiointi tiskillä saattaa helposti venähtää.

SimLab-menetelmälle tämä kehityskohde ei tunnu kaikkein otollisimmalta. Sopii olettaa, että niin hyvin määritellyssä ja institutionalisoituneessa organisaatiossa kuin McDonalds asiakaspalvelun ydinprosessit olisivat tarkimmin kaikkien tiedossa ja optimoituja. Haetaan siis lähtökohtaisesti innovaatioita, ei lineaarisia optimointeja. Suurin hyöty saadaankin varmasti, kun simulointiin otetaan mukaan kattava otos eräänlaisten asiakasryhmien edustajia. Fasilitaattorin rooli on tällöin nähtävä mahdollisimman tehokkaassa asiakasnäkökulmien integroimisessa palveluntarjoajan ajatusmaailmaan. Kenties olisi syytä laittaa mäkistit esittämään itsekin asiakkaiden roolia?

Kiltalehden tuottaminen

Kiltalehden tuottajat ja sen palvelemat tahot ovat hyvin suureksi osaksi samaa ryhmää. Siksi onkin mielenkiintoista, että erityisesti lehden sisällöntuotanto etenee kroonisesti kovin vaihtelevaan – joskin yleisemmin laiskahkoon – tahtiin. Kaikki suunnitellut jutut eivät yksinkertaisesti valmistu.

Tällaisessa tilanteessa fasilitaattorilla saattaa olla edessään yleisöä, joka on jopa indifferenttiä prosessin kehittämisen suhteen. Läsnäolijat ovat samalla puolella keskenään, mutta liikkeellä hyvin eri panoksin. Henkilökohtaisiin motivaatiotekijöihin sukeltaminen ja niiden esilletuonti on hankalaa, kenties kyseenalaistakin. Ensimmäisellä luennolla annettiinkin oiva vinkki: kannattaa keskittyä ennemmin itse prosessin konkreettisiin tekijöihin, joihin järjestäjäosapuoli voi suoraan vaikuttaa. Jos olisi ollut valmis kirjoittamaan tekstin mutta ei tullutkaan kirjoittaneeksi, mihin kohtaan jäätiin? Oliko epäselvyyksiä, jotka olisi voitu ratkoa? Tuntuiko deadline olevan väärässä kohtaa, oliko juttuaihe liian suppea tai kenties sittenkin liian laaja? Liikutaan joka tapauksessa hyvin mututuntumassa.

Sitsien järjestäminen

Sitsien järjestäminen vaikutti tapauksista ehdottomasti mundaaneimmalta, mutta silti lähes ilmeisimmältä tavalta kehittää toimintaa. Tavoitteet ovat selvät ja prosessi on jotakuinkin selvillä, mutta eri toimijaosapuolten vastuut ovat joko vaihtelevat tai epäselvät eikä kellään ole täysin kattavaa yleiskuvaa. Fasilitaattorin tehtävä on ennen kaikkea varmistaa, että kaikki osallistujat saavat kukin äänensä kuuluviin ja että organisaatiolle siten muodostuu yhtenäinen ja kattava kokonaiskuva toiminnasta.

Kurssin viestintäprosessi

Viestintäprosessi oli esimerkkitapauksista mielenkiintoisin. Siinä ollaan kahden institutionalisoituneen toiminnan muodon rajapinnassa. Toisin kuin suorassa asiakaspalvelutilanteessa tai yhteisen hyvän tavoittelussa, toiminnan insentiivit ja lähtökohdat saattavat olla jopa ristiriitaiset. Ryhmä ennakoikin fasilitaatiorooliensa sisältävän tietyssä määrin osallistujien hallittua törmäyttämistä etukäteen havaittuihin ongelmakohtiin. Kurssihenkilökunnalla oli tarjota tälle nimikin: kaaosfasilitointi. Tällä siis viedään osallistujat kaoottisen tilanteen partaalle mutta myös rakentavasti viedään heidät pois sieltä. Näin muotoiltuna termi tuo vahvasti mieleen edellisen kurssin muutosjohtamisopin, jossa organisaatio työnnettiin metaforallisen bussin eteen ja sitten omilla muutosehdotuksilla pelastettiin tilanne. Vaikuttaa jo trendiltä! Mahdankohan törmätä vastaavaan metodiikkaan jatkossakin?

t. Eevert

Design-valaistus

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sanapari design thinking tuli vastaan. Edellinen oli Shaping Institutions -kurssilla, joka ei muutoin uskomattoman loistavasta luonteestaan huolimatta onnistunut iskostamaan minuun käsitteen todellista merkitystä. Tänään se toivottavasti kuitenkin tapahtui – koin nimittäin ymmärtäneeni jotain vallitsevasta kädenvääntötilanteesta intellektuellin tietotyöläisrationalismin ja kädet savessa toimivan design-ajattelun välillä.

Valaistumiseni oli kaksiosainen. Tutustuin ensin – luovassa väsymystilassa, tottakai – Rylanderin (2009) tekstiin Design Thinking as Knowledge Work, jossa yritetään naittaa näitä mainittuja diskursseja yhteen. Päällimmäisimpänä havaitsin törmänneeni esiteltyihin dikotomioihin softateollisuudessa useamminkin. Paitsi että käytännössä jokainen softanvääntäjä on määritelmänmukaisesti myös designeri – ratkoessaan aitoja ongelmia rajoitteiden alla – on mielestäni myös enenevässä määrin totta, että ratkaisemisen arvoiset ongelmat ovat ohjelmointiongelmien sijaan design-ongelmia. Harvempi ohjelmoija kuitenkaan mieltää itsensä designeriksi. Tämä on mielestäni virhe.

Samaa mieltä on mainiota Atomic Spin -blogia kirjoittava Shawn Crowley, joka esittää erään viimeisimmän kirjoituksensa otsikossa ykskantaan designerien olevan ohjelmoijia arvokkaampia. Hetki – miten tämä on mahdollista, jos ohjelmoijat ovat oikeasti designereita? Vastaus on ilmiössä, josta Rylanderkin kirjoittaa. Ne sanat, joita itsestämme käytämme ja jolla hahmotamme maailmaa eivät ole irrallisia, vaan niiden käytöllä on todellisia seurauksia maailmamme rakenteelle. Niinpä ohjelmoija on ohjelmoija, siis pelkkä koodintuottaja, ja designer on se taho, joka määrittää ohjelmoijan tekemän työn tarkoituksen. Yhtälön koodia tuottava osapuoli voisi merkittävästi lisätä tuottamaansa arvoa ymmärtämällä olevansa yhtälailla designer ja tuomalla oman kontribuutionsa bisnespöytään. Omasta mielestäni on erityisen mielenkiintoista, että viitteitä juuri tämänsuuntaisesta liikehdinnästä on esiintynyt yrityksemme strategiakeskusteluissa.

Toinen osa seurasi, kun perehdyin kohdalleni arpoutuneeseen, varsinaista design thinking -metodiikkaa esittelevään tekstiin (Clatworthy, 2010). Suhtauduin tekstiin hyvin varauksellisesti, sillä en lainkaan ymmärtänyt sen lähtökohtia. Viimeistään tutkimuskysymysten kohdalla hymähtelin voimakkaasti. Muka tieteellisesti kirjoitetussa tekstissä heitetään yhtäkkiä hihasta ”pelikorttipohjaiset kosketuspisteorientoituneet menetelmät” ja livautetaan se numeroituun listaan aivan kuin lukijan ei toivottaisi huomaavan tehtyä silmänkääntötemppua. Mitenkäs ne pelikortit nyt yhtäkkiä seurasivatkaan aiemmin esitetystä? En ymmärtänyt. Sitten ymmärsin, miksen ymmärtänyt. Kyse oli design thinkingiin kuuluvasta diskurssista – juuri siitä, jonka ymmärtämättömyydestä Rylander oli minua hetki sitten varoittanut.

Koin valaistuneeni.

Itse lähipäivä ei ollut yhtä inspiroiva. Otso viittasi viimeviikkoisessa oppimispäiväkirjassaan siihen, että DI-tason opinnoissa opiskelijoilla on jo tahtoa saada syvällisempää ymmärrystä käsitellyistä asioista eikä pelkkiä maistiaisia. Varoituksellisella paatoksella toimitettu maininta joutui mieleeni erittäin konkreettisesti tänä lähipäivänä. Olimme lukeneet läjän artikkeleita kahdesta eri aihepiiristä ja valmistautuneet keskusteluun niiden tienoilta. Innostukseni mureni, kun intensiivisen ja syväluotaavan lukupiirikeskustelun sijaan meitä juoksutettiin ympäri tilaa minuuttiaikataululla. Olkoonkin ydintarkoitus ollut keskustelun sijaan itse design-keskeisiin menetelmiin tutustuttaminen, mutta toimintatapa ei ollut omiaan herättämään positiivisia tuntemuksia niiden suhteen. Meno olisi tuntunut sopivammalta armeijaan kuin korkean tason yliopisto-opetuskontekstiin. Epäilen, josko tämä oli kurssin opetustavoitteiden kannalta lainkaan tarkoituksenmukaista.

Lähipäivän yhteydessä selvisi myös, ettei kurssihenkilökunta ilmeisesti ollut vielä tutustunut oppimispäiväkirjoihimme – tai ainakaan niissä jo annettuun palautteeseen. Tietyllä tavalla ymmärrettävää, mutta kovin surullista. Jos tiedustellaan osallistujien odotuksia, eikö olisi sopiva olettaa, että niihin yritetään myös kurssin aikana vastata?

Tähän oppimispäiväkirjaan käytettiin yli 51 minuuttia.

t. Eevert

Lähteet:

Crowley, S. 2012. Designers are more valuable than programmers. Atomic Spin. URL: http://spin.atomicobject.com/2012/01/24/designers-are-more-valuable-than-programmer/

Clatworthy, S. 2010. Service Innovation Through Touch-points: Development of an Innovation Toolkit for the First Stages of New Service Development. In International Journal of Design Vol.5 No.2 2011

Esittäytymislanka

Moi kaikille,

Tervetuloa ulisemaan prosessioptimointien pariin.

Ajatuksena oli, että kaikki kurssin luentopäiväkirjat ja miksei muukin materiaali voidaan tuoda jatkossa esille tänne. Saamme kaikki uusia oppimiselämyksiä ja pääsemme kenties tuottamaan uusia innovaatioitakin käsitellessämme asioita yhteisesti. Monilla luultavasti jäi blogaamisesta hyvä maku suuhun Networked Business Processes and Models -kurssilta; tämä on suoraa henkistä jatkoa sille. Huomatkaa toki, että kurssihenkilökunnalla ei tämän julkaisualustan kanssa ole minkäänlaista tekemistä.

Ensimmäiset päiväkirjat tuotettiin jo, eikä niitä luonnollisestikaan tehty blogiyleisöä silmälläpitäen. Ajattelin kuitenkin, että voitaisiin polkaista blogi käyntiin vaikka sitten kopipasteamalla kukin omista päiväkirjoistamme sen julkisuuteen kelpaavan esittelyosion – joka kaikilta suurella todennäköisyydellä löytyy. Aloitan läväyttämällä oman kontribuutioni tämän postauksen kommentteihin.

Odotan teiltä suuria asioita. Hirveät paineet kehiin.

t. Eevert

PS. Jos kommentoitte esimerkiksi tähän postaukseen omalla WordPress-tunnuksellanne, voin lähettää teille paluupostina kontribuointioikeudet blogiin. Jatkossa voitte sitten lisätä omat päiväkirjanne kokonaisina postauksina.