Me ollaan disainereita kaikki

Toisen lähipäivän keskeisimpiä oppimisaiheita olivat design-ajattelun määrittely ja fasilitaattorin merkitys osaamisen siirrossa. Oppimisalue osoittautui laajaksi, mutta myös materiaalia oli todella laidasta laitaan eri aihealueiden välillä.

Ennakkolukemiston ehdoton helmi oli Rylanderin (2009) artikkeli design-ajattelusta ja sen yhteydestä wicked problemeihin. Termi design ei itsessään käänny kunnolla suomeksi, sillä sanaehdotukset muotoilusta suunnitteluun eivät vangitse ajattelun sovellettavuutta tai jäävät liian yleistasolle. Myös termi wicked problem vangitsee englanniksi paljon paremmin ongelman monisuuntaisen, vaikeasti lähestyttävän ja määritelmää kaihtavan luonteen. Käytän tästä syystä molemmista termeistä alkuperäistä sanaa.

Design on ongelmanratkaisussa tieteellisen lähestymistavan paha kaksoisveli, joka kokeilee ratkaisuja intuitiivisesti ja toistaen sen sijaan, että ottaisi ennalta määrätyn menetelmän tai algoritmin. Erinomainen luonnehdinta design-ajattelusta on luomislähtöisyys, eli lähdetään täyttämään ongelmaa ratkaisulla, jota ei vielä ole olemassa ja jonka muotoa ei tiedetä. Lähestymistapa voi olla huono lineaariseen optimointiin tai muuhun mallinnettavaan ongelmaan, mutta työelämässä useimmat ratkaisemisen arvoiset ongelmat ovat ns. wicked problemeita, joita ei lähtökohtaisesti ole määritelty tai niitä ei voida täysin määritellä. Wicked problemiin ei myöskään ole olemassa oikeaa vastausta, vaan kyse on paremmista ja huonommista ratkaisuista (jonkin hyötyfunktion mukaan, tietysti). Wicked problemit ovat usein luonteeltaan kvalitatiivisia, jolloin tilastollisen tai muun ratkaisumallin suora soveltaminen muuttuu mahdottomaksi. Tällaisten rajoitusten alla designeri on henkilö, joka ottaa kaiken tiedon vastaan ja lähtee parhaasta arvauksesta.

Tekniikan alan edustaja tunnistaa tästä designerin kuvauksesta keksijä-insinöörin, joka kokeilee koneen osia tai ohjelmalohkoja keskenään löytääkseen jotain uutta. Tekniikka-sana johtaa juurensa kreikan sanoista techne ja logia, eli taidon tutkiminen. Tekniikka on hyvin harvoin ”kesyihin” ongelmiin keskittyvä tiede matematiika, fysiikan ja filosofian tavoin, ja vasta tieteellisen tiedon soveltaminen ”villeihin” ongelmiin luo teknisiä ratkaisuja jotka toimivat myös todellisuudessa. Tästä syystä olisi perusteltua tunnustaa designin rooli tekniikan alan koulutuksessa alalle sopivalla tavalla. Tietoyhteiskuntakin tarvitsee moniottelijoita, joten infolaisilla on sitäkin suurempi mandaatti perehtyä design-ajatteluun. Minkä verran ja missä aineissa sitä nyt on tarjolla?

Rylanderin artikkeli oli ilmeisesti osa konfferenssia otsikolla ”Design thinking: New challenges for designers, managers, and organizations”. Ehdottomasti aihe, josta lukisin mielellään lisää.

Lähipäivän toinen puolisko käsitteli SimLabin simulointimenetelmän sovellusalueita. Vaikka todellinen simulointitilanne ja sen lopputulokset ovat artikkelienkin jälkeen tukevasti sumussa, oli sovellusalueiden tutkiminen täynnä ahaa-elämyksiä.

Simulointi tapahtumana tuntuu tärkeimmältä kommunikoinnin edistämisen välineenä. Muutosjohtaminen vaatii useassa kohdassa sidosryhmien välisten käsitysten synkronoimista, jotta kehityskohdista ja parannustoimenpiteiden perusteluista voidaan olla yhtä mieltä. Simulaatio tuo tilanteeseen sekä mahdollisuuden käydä keskustelua asioista, että fasilitaattorin tuoman johtajuuden kontekstin määrittelemiseksi. Fasilitaattorin tehtävä keskusteluissa on valvoa keskustelun etenemistä menetelmän mukaisesti, etteivät eri sidosryhmät pääse sabotoimaan tavoitteiden saavuttamista.

Fasilitaattorin tehtävä on aikaisemmissa opinnoissa tuntunut puutteellisesti perustellulta, mutta tämän kurssin aikana tilanne on selkiytynyt. Fasilitaattori tuo simulointimenetelmässä samaa lisäarvoa kuin mikä tahansa konsultti tuo yritykselle: jotain mitä ryhmässä ei alun perin ollut. Taitava fasilitaattori rakentaa sopivassa suhteessa empatiaa sidosryhmien välille saadakseen kaikki mukaan yhteiseen näkemykseen, ja tuo esiin oikeassa suhteessa sidosryhmien välisiä näkemyseroja, jotta piiloon jäävät oletukset tilanteesta tulevat esiin.

Design-valaistus

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sanapari design thinking tuli vastaan. Edellinen oli Shaping Institutions -kurssilla, joka ei muutoin uskomattoman loistavasta luonteestaan huolimatta onnistunut iskostamaan minuun käsitteen todellista merkitystä. Tänään se toivottavasti kuitenkin tapahtui – koin nimittäin ymmärtäneeni jotain vallitsevasta kädenvääntötilanteesta intellektuellin tietotyöläisrationalismin ja kädet savessa toimivan design-ajattelun välillä.

Valaistumiseni oli kaksiosainen. Tutustuin ensin – luovassa väsymystilassa, tottakai – Rylanderin (2009) tekstiin Design Thinking as Knowledge Work, jossa yritetään naittaa näitä mainittuja diskursseja yhteen. Päällimmäisimpänä havaitsin törmänneeni esiteltyihin dikotomioihin softateollisuudessa useamminkin. Paitsi että käytännössä jokainen softanvääntäjä on määritelmänmukaisesti myös designeri – ratkoessaan aitoja ongelmia rajoitteiden alla – on mielestäni myös enenevässä määrin totta, että ratkaisemisen arvoiset ongelmat ovat ohjelmointiongelmien sijaan design-ongelmia. Harvempi ohjelmoija kuitenkaan mieltää itsensä designeriksi. Tämä on mielestäni virhe.

Samaa mieltä on mainiota Atomic Spin -blogia kirjoittava Shawn Crowley, joka esittää erään viimeisimmän kirjoituksensa otsikossa ykskantaan designerien olevan ohjelmoijia arvokkaampia. Hetki – miten tämä on mahdollista, jos ohjelmoijat ovat oikeasti designereita? Vastaus on ilmiössä, josta Rylanderkin kirjoittaa. Ne sanat, joita itsestämme käytämme ja jolla hahmotamme maailmaa eivät ole irrallisia, vaan niiden käytöllä on todellisia seurauksia maailmamme rakenteelle. Niinpä ohjelmoija on ohjelmoija, siis pelkkä koodintuottaja, ja designer on se taho, joka määrittää ohjelmoijan tekemän työn tarkoituksen. Yhtälön koodia tuottava osapuoli voisi merkittävästi lisätä tuottamaansa arvoa ymmärtämällä olevansa yhtälailla designer ja tuomalla oman kontribuutionsa bisnespöytään. Omasta mielestäni on erityisen mielenkiintoista, että viitteitä juuri tämänsuuntaisesta liikehdinnästä on esiintynyt yrityksemme strategiakeskusteluissa.

Toinen osa seurasi, kun perehdyin kohdalleni arpoutuneeseen, varsinaista design thinking -metodiikkaa esittelevään tekstiin (Clatworthy, 2010). Suhtauduin tekstiin hyvin varauksellisesti, sillä en lainkaan ymmärtänyt sen lähtökohtia. Viimeistään tutkimuskysymysten kohdalla hymähtelin voimakkaasti. Muka tieteellisesti kirjoitetussa tekstissä heitetään yhtäkkiä hihasta ”pelikorttipohjaiset kosketuspisteorientoituneet menetelmät” ja livautetaan se numeroituun listaan aivan kuin lukijan ei toivottaisi huomaavan tehtyä silmänkääntötemppua. Mitenkäs ne pelikortit nyt yhtäkkiä seurasivatkaan aiemmin esitetystä? En ymmärtänyt. Sitten ymmärsin, miksen ymmärtänyt. Kyse oli design thinkingiin kuuluvasta diskurssista – juuri siitä, jonka ymmärtämättömyydestä Rylander oli minua hetki sitten varoittanut.

Koin valaistuneeni.

Itse lähipäivä ei ollut yhtä inspiroiva. Otso viittasi viimeviikkoisessa oppimispäiväkirjassaan siihen, että DI-tason opinnoissa opiskelijoilla on jo tahtoa saada syvällisempää ymmärrystä käsitellyistä asioista eikä pelkkiä maistiaisia. Varoituksellisella paatoksella toimitettu maininta joutui mieleeni erittäin konkreettisesti tänä lähipäivänä. Olimme lukeneet läjän artikkeleita kahdesta eri aihepiiristä ja valmistautuneet keskusteluun niiden tienoilta. Innostukseni mureni, kun intensiivisen ja syväluotaavan lukupiirikeskustelun sijaan meitä juoksutettiin ympäri tilaa minuuttiaikataululla. Olkoonkin ydintarkoitus ollut keskustelun sijaan itse design-keskeisiin menetelmiin tutustuttaminen, mutta toimintatapa ei ollut omiaan herättämään positiivisia tuntemuksia niiden suhteen. Meno olisi tuntunut sopivammalta armeijaan kuin korkean tason yliopisto-opetuskontekstiin. Epäilen, josko tämä oli kurssin opetustavoitteiden kannalta lainkaan tarkoituksenmukaista.

Lähipäivän yhteydessä selvisi myös, ettei kurssihenkilökunta ilmeisesti ollut vielä tutustunut oppimispäiväkirjoihimme – tai ainakaan niissä jo annettuun palautteeseen. Tietyllä tavalla ymmärrettävää, mutta kovin surullista. Jos tiedustellaan osallistujien odotuksia, eikö olisi sopiva olettaa, että niihin yritetään myös kurssin aikana vastata?

Tähän oppimispäiväkirjaan käytettiin yli 51 minuuttia.

t. Eevert

Lähteet:

Crowley, S. 2012. Designers are more valuable than programmers. Atomic Spin. URL: http://spin.atomicobject.com/2012/01/24/designers-are-more-valuable-than-programmer/

Clatworthy, S. 2010. Service Innovation Through Touch-points: Development of an Innovation Toolkit for the First Stages of New Service Development. In International Journal of Design Vol.5 No.2 2011