Pihvi, joka jäi syömättä

Tämän kurssin, ja erityisesti tämänkertaisen lähipäivän, substanssi on hyvä syy opiskella infolla. Vastaavaa arvolupausta ei yksinkertaisesti ole muualla: kas tässä, pyöritäpä tavoitteellista ryhmäkeskustelutilannetta – katsotaan sitten jälkeenpäin miten kävi. Yksinkertaista, jopa triviaalia, mutta harvassa paikassa ollaan onnistuttu löytämään oikeutus tällaisen harjoitteen tekemiseen. Infon pitchiin on onneksi alusta lähtien kuulunut siltana toimiminen tekniikan, ihmisten ja bisneksen välillä. Tähän kuvaan ihmisten kanssa samaan pöytään istuminen ja ongelmien ratkominen ihan perstuntumalla loppumattoman BS-generoinnin sijaan istuu kuvioon enemmän kuin tervetulleesti. Jos infolainen joskus joutuu oikeisiin töihin, näille taidoille on aidosti tarvetta.

Aiheen merkittävyyden vuoksi olinkin äärimmäisen pettynyt törmättyämme samaan rajoitteeseen, joka on vaivannut kurssia jo useampaan otteeseen. Kun juuri olimme päässeet session arvoatuottavimpaan osuuteen eli palautekeskusteluun, jouduttiin koko homma paketoimaan todella kiireessä siltikin yliajalle mennen. Kolme tuntia ei yksinkertaisesti millään tavalla riitä aikakehykseksi näin jytkeän paketin pureskeluun. Kukaan tuskin ehtii erityisemmin kehittyä fasilitoijana pyörittyään ryhmän edessä muutaman hassun minuutin, vaan se osa suorituksesta laskettakoon kannuksien kokeiluksi. Todellinen pihvi, jonka perusteella kehittymistä voi tapahtua, on suoritusten reflektointi ryhmässä. Omakohtaisella reflektoinnilla – ja siten esimerkiksi perinteisillä luentopäiväkirjoilla – on toki arvonsa, mutta nyt puhutaan joka tapauksessa ryhmäkommunikointitilanteesta. Nimenomaan muiden kokemuksilla tilanteesta on tässä tapauksessa kehittymisprospektien kartoituksen suhteen enemmän arvoa kuin omilla. Jos fiiliksiä ei pääse erittelemään paikan päällä ja pallottelemaan muiden osallistujien kautta, tilaisuus on menetetty.

Kuten jo vihjasin, fasilitointitilanteessa en kokenut oppineeni mitään. Tästä sain myös välitöntä palautetta: tunnuin olleen kuin kotonani ja kenties pedanneen koko tilanteen jo lähtökohtaisesti itselleni tutunlaiseksi. Ei syntynyt varsinaista haastetta, johon olisi pitänyt vastata. Ryhmätyö ja tehtävienjako eri fasilitaattoreiden kesken dynaamisesti tilanteen mukaan olisi tällaisen elementin kenties voinut tarjota, mutta ryhmäni muut jäsenet eivät päässeet paikalle. Itselleni tässä oli yksi syy lisää käydä läpikotainen palautekeskustelu, mutta toisaalta on kenties syy olettaa muiden saaneen osuudesta hieman enemmänkin irti.

VALOMUURIN TUOLLA PUOLEN NOPEUDEN KANTAMATTOMISSA

Neljäs lähipäivä oli melko tajunnanräjäyttävä kokemus. Videoiden katselun yhteydessä päästiin käsiksi melko syväluotaavan analyyttisiin keskusteluihin ja melko tarkkoihinkin arvioihin eri persoonista. Tämä kaikki minuutin videoesittelyjen perusteella – olen erittäin iloinen kanssakurssilaisistani.

Myers-Briggs –indikaattorin skaalalla olen poikkeuksetta saanut kirjaimet INTP. Tunnistan itseni tyypin kuvauksesta: käännyn mielelläni omiin ajatuksiini, joita välillä rakastan liikaakin. Itseilmaisua olen pitänyt ajattelulle alisteisena toissijaisena funktiona, mutta ajan myötä olen oppinut, että on osattava myös esiintyä.

Lähipäivän keskusteluissa kävi ilmi se, minkä tiesin itsekin jo etukäteen: en esiintyessäni anna itsestäni oikein mitään. Sanon puolijäsennellysti asioita, jotka ovat käyneet mielessäni sekunteja aiemmin ja ohjaan mielelläni huomion omasta persoonastani huumoriin.

Olen aina olettanut, että huumori tekee ihmisistä lähestyttäviä, mutta selvisi, että kohdallani tilanne on melko päinvastainen – sain positiivisia kommentteja esiintymiskyvystäni, mutta koettiin, ettei minulle välttämättä haluttaisi tulla juttelemaan esitykseni jälkeen. Tämä oli jokseenkin yllättävää – tiedän tosin, ettei ihmisten motiivien ja tunteiden hahmottaminen lukeudu ydinvahvuuksiini.

Onnistuakseni fasilitaattorina minun on opittava lukemaan ihmisten motiiveja paremmin. Tämän lisäksi minun on välitettävä itsestäni viesti ihmisläheisempänä ja sosiaalisempana olentona – en koe olevani niin kylmä, kuin minuutin mittaisesta esittelystäni ehkä voisi ymmärtää.

Juuri nyt, tätä kirjoittaessani, oivalsin, ettei kyse ole pelkästä esiintymisestä. Fasilitoinnin näkyvin osa on toki esiintyminen, mutta ennen kaikkea tulee olla taitava kohtaamaan ihmisiä ja heidän näkemyksiään. Kun astun estradille, ajatukseni usein on jo estradilta poistumisessa – tästä on pyrittävä lähemmäs nykyhetkeä, jotta voin keskittyä paremmin myös minua ympäröiviin ihmisiin.

 Kuvassa minä 

Todellisen jedimestarin lailla myös fasilitaattorin tulee tuntea mielensä rajat. On fyysinen mahdottomuus, että minusta vielä jonain päivänä tulisi yhtä avoin, välitön ja sosiaalisesti nerokas kuin monet kurssia kanssani käyvät ovat. Se ei kuitenkaan estä minua kehittymästä fasilitaattorina, mutta minun on luotava oma polkuni.

Ennen kaikkea fasilitaattorin roolissa haluan kyetä herättämään ihmisissä ajatuksia ja mielipiteitä. Minuutin mittainen esitykseni poiki erittäin mielenkiintoista keskustelua ja loistavaa analyysiä viime perjantaina. Valitsemalla sanani oikein ja herkistymällä paremmin tilanteelle, voin kehittyä fasilitaattoriksi, joka ei ehkä ole parhaiden joukossa sosiaalisten tilanteiden strukturoijana, mutta parhaimmillaan ajatusten inspiroijana.

Oppimani jälkeen odotankin, että pääsen kokeilemaan fasilitointia ensi perjantain työpajassa. Olen ottanut valmiiksi teemakseni ihmisten välittömän huomioimisen – haluan todella kehittää itseäni sillä saralla. Eikä kyse ole pelkästään ensi perjantaista: vaikken koskaan tulisikaan ammattifasilitaattoriksi, viime lähipäivänä esitettyjen näkemysten valossa voin kehittää itseäni taitavammaksi kaikissa sosiaalisissa tilanteissa työelämän lukuisista palavereista illallisiin tyttöystäväni perheen kanssa.

Eikä ole olemassa mitään lakia, joka edellyttäisi yksin fasilitoimista – muodostaisin mielelläni joskus tiimin itseäni välittömämmän henkilön kanssa. Jang ei yksin ole juuri mitään.

Sosiaalisen tilan diktaattori

Jatkan edellisen oppimispäiväkirjan teemasta ”koulussa opetettavat taidot”, koska SimLabin opetus yllättää minut kerta toisensa jälkeen tällä saralla. Puhuin aiemmin sovellettavien menetelmien opetuksesta, ja tällä kertaa session aiheena olivat vuorovaikutustaidot.

Ensinnäkin täytyy todeta, että yksi kolmituntinen sessio ylitti kaikki odotukseni sen hyödyllisyydestä ja sovellettavuudesta fasilitaattorin rooliin. Opiskelin koulussa aika runsaalla mitalla ilmaisutaitoa ja teatteria, mutta tällaista opetuksenomaista palautetta ei ikinä voinut kuvitellakaan saavansa. Lähipäivän valaistuminen oli fasilitointitilanteen rakentumisessa.

Määritellään rakenteen ymmärtämiseksi sosiaalinen tila, joka koostuu keskustelijoiden käsityksestä nykyisestä tilanteesta, suunnasta johon tilanne on menossa ja aikaisempien tapahtumien merkityksestä keskustelulle. Sosiaalinen tila on tiiviisti ilmaistuna siis johtajuuden vaikutus keskustelijoihin kullakin ajanhetkellä. Oikeanlainen sosiaalinen tila on edellytys onnistuneelle fasilitoinnille, sillä fasilitointitilanteen tavoite on luoda keskustelutilanne, jossa osallistujat ovat valmiita kertomaan omia näkemyksiään. Fasilitaattorin taito liittyy tämän tilan täydelliseen hallintaan, jolloin keskustelijoille välittyy ymmärrys siitä, mitä on lupa sanoa ja toisaalta mistä ei aiherajauksen vuoksi juuri nyt tule puhua. Myös aiheenvaihdokset, sivuraiteet ja aikataulu siirtyvät kitkattomasti kun fasitattori harjoittaa sosiaalisen tilan täydellistä ja kyseenalaistamatonta hallintaa.

Esiintymistaidot ja viestintä ovat fasilitaattorin toimintaa tukevia, jotka auttavat fasilitaattoria sosiaalisen hallinnan ylläpitämisessä ja siten sosiaalisen tilan lukemisessa ja hallitsemisessa. Näiden kykyjen kehittyminen on ilmeisistä syistä keskeistä fasilitaattorina kehittymiselle, ja vaikka kokemus tuo varmuutta, ovat ohjaus ja koulutus tehokkaita apuja ohjaamaan esiintymistä oikeaan suuntaan. Lisäkyvyt, kuten substanssiosaaminen prosessikehityksestä, ovat varmasti fasilitointitilanteen jonkinlainen edellytys, mutta esimerkiksi substanssiosaamisen kasvaminen ei suoraan paranna fasilitointia.

Innokkuuden merkitys presiksissä

Neljäs lähipäivä oli kovin odotettu. Oli erittäin mielenkiintoista nähdä omaa esiintymistä videolta ja saada esiintymisen kehittämiseen vinkkejä varsinkin kun mukana oli kehon- tilan- ja ajankäytön ammattilainen, Jenni.

En valitettavasti saanut tehtävänannosta (kerro itsestäsi tai kerro mikä eläin haluaisit olla minuutissa) tarpeeksi kovaa sytykettä valmistella hyvää esitystä. Toisaalta juuri tämä oli ehkä merkittävin oppimani asia: minun tulee haluta esittää esittämääni asiaa. Muistellessani parhaita esityksiäni, huomaan, että ne ovat kaikki olleet aikaansaannoksistani, joista olen ollut erityisen ylpeä esimerkiksi oma kandityö TKK:lla tai tuotekehityskurssin lopputuote Stanfordissa.

Tällä kerralla siis sorruin vetämään tylsähkön listamaisen shown. Hyviä puolia kyseisessä rutiinivedossa oli kuitenkin äänenkäyttö sekä jämäkkä ote. Videon ansiosta huomasin, että omaan katseeni suuntaamiseen tulee kiinnittää enemmän huomiota. Matilda kehotti kokeilemaan tiettyjen osioiden esittämistä tietyille sattumalta valituille yleisön henkilöille. Tätä tulen ehdottomasti kokeilemaan.

Myös muiden esiintyjien suorituksista sain oivallisia vinkkejä. Esimerkiksi oman nimen sanominen jämäkästi, selkeästi ja mieleenpainuvasti olisi hyvä opetella. Tätä voisi käyttää myös tavatessaan uusia ihmisiä. Muita oman oppimiseni kannalta merkittäviä asioita olivat tarinamaisen esitystavan tavoittelu ja sekä asiallisen että sympaattisen esitystavan yhdistäminen. Myös käsien käyttöä tulisi opetella. Toisaalta osaan mielestäni käyttää käsiäni ja koko vartaloa, kun esitystä on tukemassa jokin rajaobjekti. Esimerkiksi 5100-kurssilla muistan kuinka esitin prosessia rajaamalla käsillä prosessin eri osioita ja osoittelemalla prosessin eri toimijoita ja toimia.

Fasilitoinnin kannalta on kuitenkin tärkeä muistaa, että fasilitointi vaatii ideaalitilanteessa enemmän kuuntelutaitoja kuin puhumis ja esiintymistaitoja. Vakuuttavalla esiintymisellä kuitenkin edistetään keskustelun heräämistä.

Lähipäivän innoittamana aion kuvata omaa esiintymistäni harjoitusmielessä myös omatoimisesti, sillä esiintyminen on yksi ihmisen merkittävimmistä taidoista. Suomalaisessa koulujärjestelmässä ei taida antaa esiintymis- ja viestintätaidoille niille kuuluvaa painoarvoa.

Interaktiovalmennusta fasilitaattoreille

Pakko myöntää, että kyseenalaistin täysin kurssihenkilökunnan premissin luentopäiväkirjoista, jotka muodostuvat liian henkilökohtaisiksi ollakseen julkaistavissa blogimuotoisina. Eikö tutuille naamoille nyt voi kertoa aika lailla samat asiat kuin vastuuopettajallekin? Tämänpäiväinen sessio antoi kuitenkin pohjaa sille, että tietynlaiselle pieteetille on kenties paikkansa – sen verran herkkää fiilistelyä oli ilmassa tänään.

Tuntui kovin harmilliselta, että oma esiintymisvuoroni oli heti ensimmäisenä. Toisaalta en ehtinyt jännittämään itse esiintymistilannetta, mutta keskustelukierroksella tapahtui jänniä. Muutaman ensimmäisen videon jälkeen keskustelu vapautui aivan selvästi, muuttui syväluotaavammaksi ja uskaliaammaksi. Melkein teki mieleni vaatia sakkokierrosta arviointiin, jotta olisin itsekin voinut saada yhtä hyvää palautetta. On pakko kiittää läsnäolleita kypsästä keskustelusta.

En tiedä näkyykö esiintymisestäni jo päälle päin, että olen tyypillinen jännittäjä. Esiintymistilannetta sattuu ajatellakin. En haluaisi nousta esiin; sydän hakkaa välittömästi, tunnun punastuvani. Kun olen huomion keskiössä, jutunjuurta ei tunnu tulevan mistään. Ajatus ei kulje. Ei mikään ihme, jos vaikutan lukevan sanottavani suoraan paperista – sitä tein varmasti pitkälle yliopisto-opintoihinkin asti. Kumma kyllä, tämä ei kaikissa konteksteissa enää päde. Töissä olen monesti presentoinut, fasilitoinut ja pitänyt koulutuksia ilman kummempia ongelmia. Asiantuntijatehtävissä, ja mielellään tutussa porukassa, tuntuu kenties enemmän siltä että olen tilanteen hallinnassa. Tämä kertoo minulle, että pahimpia hermoiluun johtavia tekijöitä ovat tunne arvostelluksi tulemisesta ja epäonnistumisen pelko.

Introverttius on presentoijalle haaste. Sosiaaliset tilanteet kuluttavat energiaa pikemmin kuin energisoivat; ajattelussa on mieluusti rationaalinen ja ajatustensa eteentuonnissa varovainen. Annan monesti mielelläni muiden puhua ajatuksensa ensin, mikä luonnollisesti johtaa siihen että saatan jäädä täysin puheenvuorottakin. Introverttius ei sinällään ole suuri ongelma, mutta muuttuu sellaiseksi varmasti jos esiintymispelko riistää ne ainoat kyvyt joihin on itsessään tottunut luottamaan. Tällöin esiintymistilanne on todella kova pala.

Palautteen perusteella ilmeisesti perusasiat esiintymisessä ovat kunnossa. Jättämällä turhan jännittämisen väliin voin saada aikaan oikein hyviäkin tuloksia. Itse suorittamiseen keskittyminen nostaa itseni ja yleisön väliin helposti turhan esteen, mikä vaikeuttaa tilanteesta selviytymistä entisestään. Kun yhteyttä yleisöön ei saa, on rentoutuminenkin erittäin vaikeaa.

Lähipäivällä oli tänään erittäin paljon annettavaa, ja olen iloinen siitä että tällainen tilaisuus järjestettiin. Esiintymistä yleisön edessä ei monestikaan pääse harjoittelemaan muutoin kuin tosipaikan tullen. Oppiminen paineen alla ei ole helppoa, mutten kuitenkaan varmasti uskaltaisi mennä esimerkiksi erilliselle kurssille, jossa tällaisia asioita opeteltaisiin. Hyvä, että asia tuli käsitellyksi ikään kuin ohimennen.

Simuloinnin opettamisen implikaatiot

Tämän oppimispäiväkirjan aihe on SimLabin ™ simulointimenetelmä, ja sen opettamisen implikaatiot.

Olen useasti pohtinut yliopistokoulutuksen ja markkinoitavien taitojen kehittymisen välistä suhdetta. Ohjelmistotuotantoon liittyviä opintoja käyvät kollegat ovat ajoittain kironneet kuinka koulu ei opeta esimerkiksi ohjelmointiin liittyviä taitoja peruskursseja pidemmälle, vaikka hiljaisesti edellyttää tällaisten taitojen hankkimista ja kehittämistä. Silloinkin kun opetusta annetaan esimerkiksi näillä peruskursseilla, tulee teknologian olla mahdollisimman epäkaupallinen, kuten pitkään vallassa ollut Java ja nykyään Python. Kaupallisten teknologioiden kuten SAP:in kouluttaminen yliopistossa ei ole tullut kuuloonkaan, johtui tämä sitten yhteiskunnan rahoituksesta koulutukselle tai akateemisen vapauden vaalimisesta.

Tämän sijaan SimLab ™ -menetelmää opetetaan kurssilla sellaisenaan, suorastaan kaatamalla tietoa opiskelijan päähän. Konsulttifirmat sanovat aina, että konsultiksi ei ole koulutusta, mutta koen kävelleeni sananmukaiseen konsulttikouluun. On lähestulkoon huolestuttavaa miten simulointia ollaan leimaamassa jokaiseen opiskelijaan samaan aikaan kun muut prosessimallinnus ja -kehitysmenetelmät esitellään ohimennen ja marginaalissa, ikään kuin todetakseen ”niin onhan näitä muitakin”. Samaan aikaan opiskelijoille näytetään pakollisessa lähiopetuksessa vaihe vaiheelta miten simulointiprojekti viedään läpi ja miten opiskelija saa hiottua läpivientiin liittyviä taitoja.

Kurssin esittelyssä on tosiaan kerrottu tämän kurssin olevan johdatus projektityökurssille, joten menetelmän hyvin mutkaton opettaminen voi olla perusteltua, jotta jatkossa opiskelijan on mahdollista suorittaa tutkimukseen liittyvä projektityö. Kurssin ongelma on siis pohjimmiltaan kahden karkin kääriminen samaan paperiin: opiskelijana odotin koko prosessikehitysalan diskurssin tarkastelua menetelmälähtöisesti jatkona TU-124.5100:n johdantokurssille, joka tarjosi johdannon sanastoon ja teemoihin. Prosessikehityksen kirjallisuuteen perehtymisen ohessa kurssilla opetetaan simulointimenetelmä ja sivutaan useita irrallisia aiheita koko muun paketin lisäksi kokonaisuudessa, joka on varmaankin intensiivisin sitten Studio 3:n.

Ei niin, että simulointimenetelmässä olisi mitään vikaa. Kurssilla käydyt prosessin vaiheet tuntuvat järkeenkäyviltä, joskin vielä hyvin epäkonkreettisilta, ja simuloinnin sovelluskohteita oli mielenkiintoista pohtia teoriassa tietämättä itse menetelmästä juuri mitään. Omalle kohdalle lukupiirissä sattuneiden julkaisujen avulla menetelmää ei nimittäin hahmottanut missään määrin sillä tarkkuudella, mitä luennolla kuvattiin.

On kuitenkin pakko pohtia mitä SimLabin ™ opetus tarkoittaa, jos pääaineen kautta valmistuu vuosittain työelämään noin 20 henkeä. Intensiivisen opetuksen jälkeen ainakin osa jää varmasti taloon jatko-opintojen tai diplomityön jälkimaininkeihin, mutta suurin osa marssii työpaikoille päässään syvä osaaminen simulointimenetelmästä. Vakiintuuko simulointimenetelmä itsestään riippumatta sen muista hyveistä, jos se saadaan riittävän hyvin iskostettua tuleviin konsultteihin ja prosessi-insinööreihin?

FACILITATORS GONNA FACILITATE

Kolmannen lähipäivän myötä pääsin Planckin etäisyydelle   fasilitoinnin käsittämisestä. En viittaa nyt käsitteen formaaliin määritelmään Merriam-Websterissä, vaan fasilitaattorin roolin sisäistämiseen ja siihen adaptoitumiseen. Muodollisesti fasilitointi on sosiaalisen interaktion liukasteprosessi – tämän ajatuksen käsittäminen ei vielä kuitenkaan kehitä minua fasilitaattorina.

Kuulun itse ryhmään, jonka aihevalinta –kurssin tiedotusprosessi—herätti hieman hilpeyttä. Selventäisinkin tässä vaiheessa, että tarkoituksenamme ei ole toimia vastakkainasettelun agentteina. Intentionamme on kuitenkin konfliktien synnyttäminen. Tämä vaatii oikeaa käsitystä konfliktista.

Ihmiset elävät omissa kuplissaan – halusivat tai eivät. Ihmisen perseptiota ympäristöistään sävyttää aikaisemmat käsitykset. Tämän vuoksi päädyimmekin ajatukseen roolipelistä sopivana fasilitointimenetelmänä: parhaimmillamme onnistumme synnyttämään kognitiivista dissonanssia simulointiin osallistuvissa. Opiskelijan oma havainnemaailma ei vastaa sitä, miten kurssihenkilökunta kokee tiedotuksen funktion; syntyy ideoiden välinen konflikti.

Konventiot on tunnistettava, silvottava palasiksi ja koottava uudelleen. Parhaimmillaan syntyy holistisia, emergenttejä kokonaisuuksia. Simulointityöpajassa tavoitteenamme on ennen kaikkea yhteisen ymmärryksen luominen. Yhteinen ymmärrys on avain fasilitoinnin onnistumiseen, ja erityisesti se on tärkeässä asemassa, kun etsitään ratkaisuja kehitysongelmaan.

Roolipelaaminen –kurssihenkilökunta opiskelijoina ja toisin päin—on nähdäkseni omiaan synnyttääkseen ba-tilan simulointityöpajassa. Jokaisella simulointiin osallistuvalla on omasta takaa tietty käsitys kehitysongelmasta ja simuloitavasta prosessista. Pelkästään näihin jumiutumalla yhteisen ymmärryksen löytäminen saattaa osoittautua hankalaksi – ajatuksia on pyrittävä laajentamaan. Ja niitä on laajennettava siten, että eri ryhmien ajatuskuvioiden ymmärrys johtaa destruktiiviseen interferenssiin: opiskelijat ja kurssihenkilökunta ajattelevat taustoistaan johtuen mahdollisesti täysin vastakkaisissa vaiheissa. Molempien näkökulmien ymmärtäminen johtaa käyrän vakautumiseen. Näin kaoottisestakin tilanteesta voidaan päätyä vakaaseen lopputilanteeseen, jonka myötä kehitysongelman ratkaiseminen mahdollistuu, kun eri ryhmien väliset paradigmaerot tunnistetaan.

Pohdittuani lähipäivän tapahtumia ja aiheita, koenkin, että tärkein oppimani asia liittyy juuri ylemmissä kappaleissa käsittelemiini aiheisiin. Fasilitoinnin näkeminen pelkästään interaktion helpottajana rajaa onnistumismahdollisuuksia nähdäkseni liikaa. Suomalaisessa kulttuurissa –valitettavasti— sosiaalisena lubrikanttina toimii usein alkoholi.

Yllä mainittu vaikuttaa ehkä vitsiltä, mutta siihen tiivistyy todella oleellinen näkemys. Alkoholi epävakauttaa käytöstä, tuhoaa aivosoluja ja aiheuttaa eripuraa. Onnistunut fasilitointi haastaa ihmiset vaikeisiin ajatuksiin, innoittaa heidät luomaan ymmärrystä ja lopputuloksena syntyy parhaimmillaan innovaatioita. Ennen kolmatta lähipäivää en oikein ymmärtänyt simulointityöpajan tarkoitusta, mutta nyt odotan sitä innolla.

Venn-diagrammit & Velhot

Ensiksi on pakko purkaa päässä pyörivät toisiaan leikkaavat ympyrät paperille. Simulointivideon katselu kirkasti minulle ännännen kerran infolaisten suhteen konsultointiin. Koulutusohjelman kolme tukipilaria ihminen, talous ja tekniikka linkittyvät suoraan ensimmäisen luennon konsultointitapoihin: ohjelmistoja kehittävät asiantuntijakonsultit ovat teknisesti orientoituneita, lääkärikonsultointi muistuttaa minua ensisijaisesti talouspainotteisesta liikkeenjohdon konsultoinnista ja viimeisenä prosessikonsultointi fasilitointineen painottuu ihmisten kanssa toimimiseen.

Huh, jatketaan videosta, mutta sukelletaan saman tien luennon teeman ytimeen.

Filmiä katsellessa ja tarkempia speksejä kalvoilta lukiessa simulointi alkoi vaikuttaa järkyttävän kaoottiselta tapahtumalta. Yli 50 ihmistä keskustelemassa asioista yhdessä huoneessa ei kuulosta kovin hallittavalta tai hedelmälliseltä. Voiko fasilitaattori muka jakaa puheenvuorot siten, että oikeat ongelmat tulevat käsitellyiksi, kaikki asianomaiset pääsevät sanomaan sanansa, osapuolten välille syntyy vuorovaikutusta, keskustelua ja ymmärrystä ja koko ajan edetään yhteiseen ennaltamäärättyyn tavoitteeseen? Ei ole uskottava arvolupaus, en varmaan sijoittaisi…

On selvää että suurin työ tehdään kulisseissa ja fasilitaattorin esitiedoilla ja arvovallalla on merkittävä asema tapahtuman onnistumisessa. Fasilitattorin täytyy hallita sekä ihmiset, että asiat ja olla akupunktiovelho, joka kuukauden tai kahden selvitystyön jälkeen osaa tökätä neulat juuri oikeisiin kohtiin kivun lievittämiseksi. Minulla on kuitenkin pelko, että simulointipäivä redusoituu vääjäämättä jonninjoutavaksi jutusteluksi: aika ei voi riittää kaikkien näkökantojen kuulemiseen ja esittämiseen, koska rajapintoja on niin paljon. Tapahtuma suosii rohkeimpia, suulaimpia ja arvovaltaisempia osallistujia. Toki muistelen, että kaikkien ei tarvitse osallistua aktiivisesti keskusteluun, vaan ennemminkin seuraavat muiden esiintymistä ja ajatuksia. Se ei käynyt selväksi, miten heränneet ajatukset ja mielipiteet kirjataan ylös vai tehdäänkö litterointi aina vasta jälkeenpäin (esimerkiksi videon perusteella), ja toisaalta miten kehityksen jatkuvuutta ylläpidetään koko 3-6 kk jakson aikana.

Eikö simulointia voisi skaalata alaspäin? Isot ongelmat on helpompi käsitellä, jos ne jakaa pienempiin. Voisiko tapahtumaan osallistaa pienemmän edustusryhmän ihmisiä ja sidosryhmiä, vai onko osallistamisen kannalta ensiarvoiseen tärkeää, että myös episentrumin ulkopuoliset ryhmät ovat läsnä, torkkumassa takarivissä?

Mieleeni juolahti taas viime kerralla puitu ajatus fasilitaattorin roolista ja kysymys, eikö simulointia voisi suorittaa organisaation sisällä vai tarvitseeko fasilitaattorin olla aina joku ulkopuolinen toimija. Missä se lisäarvo on? Miksi buy eikä make? Prosessiasiantuntemus on yrityksen sisällä ja sidosryhmät on ehkä helpompi tuoda yhteen n-1 katon alla. Haiskahtaa politikoinnilta.

Ehkä häiriintyneisyyttäni selittää koko luennon vaivannut epätietoisuus siitä, miten omat ryhmämme oikein simuloinnin simuloinnin toteuttavat. (Vahvasti uumoilen, että kurssitiedotus-ryhmällä on jokin ei-ollenkaan-niin-piiloagenda.) Jos mitään ihmisjoukkoa tai prosessia, jota tutkia ja haastatella, ei ole, ketä sitten tullaan ”fasilitoimaan”. Vaikuttaa siltä, että koko homma tullaan ravistelemaan hihasta – eli vertaus improvisaatioteatteriin oli varsin osuva. Ei ihme, että konsultit mielletään käsienheiluttelijoiksi. Onneksi kaikki prosessiaiheet ovat sillä tavalla lähestyttäviä, että niistä voi keskustella lyhyenkin perehdytyksen jälkeen, eikä tarvitse paeta buzzwordien, jargonin ja pukujen taakse.

Kaikesta poikkitelaisuudesta huolimatta, odotan itse innolla simlointipäivää ja erilaisiin rooleihin tarttumista. Uskon, että pieni leikkimielisyys ja peliin heittäytyminen tekee päivästä antoisamman. Kolmosälppärin perusteella ryhmillä oli positiivisen erilaisia lähtökohtia ja menetelmiä takataskuissaan.

Fasilitoidaanko? JOO!

Kolmannessa lähipäivässä pääsimme pohtimaan simulointitehtävää yhdessä sekä oman ryhmän että koko joukon kanssa. Aluksi käytiin läpi Simlabin prosessikehitysmenetelmää. Osuudessa ei itselleni tullut juurikaan uutta tietoa, koska menetelmää on jo käsitelty monella kurssilla ja olen itse ollut kehitysprojektissa mukana. Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että jokainen kehitysprojekti on omanlaisensa, ja tutkimusmenetelmät, prosessin kuvaustavat ja itse simulointipäivän sisältö ja ohjelma ovat aina hieman erilaisia. Vaikka menetelmä on olemassa tavallaan formaalina prosessina, mukautuu se aina tilanteen mukaan, koska ratkaistavat ongelmat, tutkimusaiheet, organisaatiot ja niiden prosessit ovat aina omanlaisiaan. Itselleni onkin mielenkiintoista nähdä, miten eri tavoin prosesseja voidaan simuloida. Tämän lähipäivän jälkeen vaikuttikin siltä, että seuraavassa simulointityöpajassa saamme nähdä paljon vaihtelua lähestymistavoissa.

Pohdimme myös fasilitointia ja fasilitaattorin roolia. Itse muistan simuloinnista sen, että fasilitointiakin voi suunnitella etukäteen, ja haastatteluissa mukana olleena ja tuloksia analysoineena tietää jo jonkin verran siitä, mitä on odotettavissa. Kommentit osaa tiivistää pitkänkin puheenvuoron jälkeen yhdeksi lauseeksi, jos on jo haastattelujen aikana pohtinut teemoja syvällisemmin. Vaikka tuntisi paikalla olevat ihmiset ja keskustelun teemat, voi esiin silti aina tulla yllättäviä näkökulmia ja mielipiteitä, joiden mukaan pitää tilanteessa osata jatkaa fasilitointia. Haastavaa on saada ihmisten todelliset ajatukset ja mielipiteet esiin niin, että kaikki paikallaolijat ymmärtävät ne ja syntyy rakentavaa keskustelua.

Työpajassa puhuimme paljon konfliktitilanteista ja kuinka niitä pitäisi yrittää rauhoittaa. Totesimme, että tiukkaakin keskustelua ei kannata heti lopettaa vaan antaa ihmisten puhua suunsa puhtaaksi, jotta todelliset ajatukset tulevat esille. Itse olen sitä mieltä, että yleensä aikuiset ihmiset osaavat käydä tiukkojakin keskusteluja niin, ettei ajauduta täyteen sotatilaan. Kun uskalletaan puhua suoraan ja käydä keskustelua, tahtotila on selkeästi sellainen, että ongelmiin halutaan todella saada ratkaisu. Lopuksi voidaan päästä paljon parempaan yhteisymmärrykseen ja keksiä kaikkia tyydyttäviä ratkaisuja ongelmiin. Keskusteluissamme pohdittiin mahdollisena fasilitointitekniikkana jopa osapuolten ajamista konfliktiin. Ajatus oli herkullinen: voidaanko riitojen avulla saada osallistujat yrittämään enemmän ratkaisujen etsimisessä? Jos kaikki ovat ”melkein samaa mieltä” voiko uusia ideoita syntyä niin tehokkaasti?

Hedelmällisin osuus lähipäivässä oli oman simulointiryhmätyön kehittäminen. Saimme pohtia aiheen rajausta, tutkimustapoja, simulointitilaisuuden rakennetta ja sisältöä sekä ihmisten osallistamista. Mielestäni oli hyvä, että jokainen ryhmä sai keskittyä oman työnsä kehittämiseen, mutta ajatuksia jaettiin ja valinnoista keskusteltiin myös yhdessä opettajien ja muiden ryhmien kanssa. Jään innolla odottamaan, millaisia simulointeja muut ryhmät järjestävät, ja millaisia good cop-bad cop-fasilitointeja sekä konfliktitilanteita tulemme viidennessä lähipäivässä näkemään.

Tisain, rajaobjektit

Designlähtöiset menetelmät ja simulointimenetelmät olivat omalta osaltani erittäin odotetut teemat — varsinkin kun ne sijoittautuivat samalle lähipäivälle. Odotin mielenkiinnolla, kuinka kyseiset sopivat yhteen. Olin jo aikaisemmin ihastunut muotoiluajatteluun ollessani mukana perustamassa Aallon Design Factoryä kesätöissäni sekä opiskellessani poikkitieteellisessä tuotekehitysprojekteissa (Stanford ME310). Olin ollut paljon tekemisissä muotoilijoiden ja muotoilun kanssa. Toisaalta olin valinnut kaikista vaihtoehdoista juuri SimLabin tarjoaman opintojeni tärkeimmän eli syventävän moduulin. Kuinka siis yhdistää nämä kaksi?

Poikkitieteellisessä tiimissä työskennellessäni olen oppinut, että parhaisiin lopputuloksiin päästään, kun tarkastellaan haastetta erilaisista näkökulmista. Kauppatieteilijät ja teekkarit osaavat erilaiset analyyttiset menetelmät erittäin hyvin. Muotoilijat puolestaan hakeutuvat ratkaisua kohti tekemisen kautta. Kokeillaan jotakin, itse asiassa kokeillaan useita asioita, muotoja, lähestymistapoja. Aivan kuten Rylander (2009) kirjoittaa tietotyöläisillä ja designereilla on paljon opittavaa toisiltaan. Otaniemen kasvatteina meidän on oivallettava, että aina ei voida odottaa, että löydetään oikea ratkaisu, sillä sellaista ei ole. On vaan parempia ja huonompia ratkaisuja. Ne paremmat löytyy kokeilemalla. Tällainen tietotyön ja design-työn vertailu auttoi minua rakentamaan siltaa kahden kiinnostuskohteeni välille. Ymmärtämällä poikkitieteellisen tiimin eri osapuolten vahvuudet ja erilaiset työskentelytottumukset ja -menetelmät, voin jatkossa toimia entistä parempana yhteistyön fasilitoijana myös tiimien sisällä.

kuva1 d.Prosessi ME310

Toinen merkittävä aikai­sempia oppeja sitouttava tekijä on rajaobjektit. ME310-projektissa nouda­tim­me tiukkaa useita erilaisia prototyyppejä sisäl­­­tävää design-pro­sessia, joka näkyy kuvassa 1. Lukemiston SimLabin tutkijoiden (2006) artikkeli käsitteli simulointia rajaobjektina. Vaikka erilaisia prototyyppejä on tullut siis käytettyä ME310-kurssilla ja erilaisilla käytettävyyden kursseilla, oli rajaobjektin käsite minulle ennestään vieras. On sinänsä aika hienoa, jos SimLabin simulointimenetelmä pystyy vastaamaan rajaobjektien kaikkiin kategorioihin: syntaktinen, semanttinen ja pragmaattinen. Rajaobjekti-käsite tuntuu mielestäni sisältävän lähes liikaa asioita. Käytännössä rajaobjekti voi tarkoittaa mitä tahansa fyysistä asiaa, jonka avulla voidaan yhtenäistää ymmärrystä tai luoda yhteistä ymmärrystä. Ehkä rajaobjekti-kasite on sittenkin tarpeellinen, koska sen avulla saadaan jaoteltua erilaisten ilmaisutapojen merkityksiä ja vaikutuksia. Kuvassa 2 on ME310-kurssilla tuottamiamme rajaobjekteja. Hyvin erilaisia asioita. Voidaanko nämä tosiaan panna yhden käsitteen alle?

Kuva 2: Tuoteinnovaatioprosessin (ME310) rajaobjekteja?

Uskon kyllä vahvasti, että erilaisten rajaobjektien merkitys tulee vaan entisestään kasvamaan. Aivan kuten design-aihepiimme artikkelissa Kronqvist (2012) toteaa, kaikkia tuntemuksia tai kaikkea tietoa suoralta kädeltä on vaikea pukea eksplisiittiseen muotoon. Kyseisessä artikkelissa muotoilijaryhmä käytti costumer journey -menetelmän apuna lautapelirajaobjektia. Uskon että 2. lähipäivän oppien ansiosta voisin herkemmin design-lähtöisyyden opein tarttua johonkin valmiiseen rajaobjekteja hyödyntävään menetelmään tai juuri huomioida rajaobjektien luominen osana yhteisen ymmärryksen luomista tai uuden kehittämistä. Myös oppimiskahvila ja näyttelykävely vaikuttivat oikein päteviltä fasilitaattorin menetelmiltä. Oppimiskahvilan avulla voidaan helposti tutustuttaa fasilitoitavat henkilöt moniin eri aihepiireihin ja näyttelykävelyn avulla voidaan tarkastella suurta haastetta eri näkökulmista — vaikka juuri analyyttiselta kantilta ja design-lähtöisesti.