Sosiaalisen tilan diktaattori

Jatkan edellisen oppimispäiväkirjan teemasta ”koulussa opetettavat taidot”, koska SimLabin opetus yllättää minut kerta toisensa jälkeen tällä saralla. Puhuin aiemmin sovellettavien menetelmien opetuksesta, ja tällä kertaa session aiheena olivat vuorovaikutustaidot.

Ensinnäkin täytyy todeta, että yksi kolmituntinen sessio ylitti kaikki odotukseni sen hyödyllisyydestä ja sovellettavuudesta fasilitaattorin rooliin. Opiskelin koulussa aika runsaalla mitalla ilmaisutaitoa ja teatteria, mutta tällaista opetuksenomaista palautetta ei ikinä voinut kuvitellakaan saavansa. Lähipäivän valaistuminen oli fasilitointitilanteen rakentumisessa.

Määritellään rakenteen ymmärtämiseksi sosiaalinen tila, joka koostuu keskustelijoiden käsityksestä nykyisestä tilanteesta, suunnasta johon tilanne on menossa ja aikaisempien tapahtumien merkityksestä keskustelulle. Sosiaalinen tila on tiiviisti ilmaistuna siis johtajuuden vaikutus keskustelijoihin kullakin ajanhetkellä. Oikeanlainen sosiaalinen tila on edellytys onnistuneelle fasilitoinnille, sillä fasilitointitilanteen tavoite on luoda keskustelutilanne, jossa osallistujat ovat valmiita kertomaan omia näkemyksiään. Fasilitaattorin taito liittyy tämän tilan täydelliseen hallintaan, jolloin keskustelijoille välittyy ymmärrys siitä, mitä on lupa sanoa ja toisaalta mistä ei aiherajauksen vuoksi juuri nyt tule puhua. Myös aiheenvaihdokset, sivuraiteet ja aikataulu siirtyvät kitkattomasti kun fasitattori harjoittaa sosiaalisen tilan täydellistä ja kyseenalaistamatonta hallintaa.

Esiintymistaidot ja viestintä ovat fasilitaattorin toimintaa tukevia, jotka auttavat fasilitaattoria sosiaalisen hallinnan ylläpitämisessä ja siten sosiaalisen tilan lukemisessa ja hallitsemisessa. Näiden kykyjen kehittyminen on ilmeisistä syistä keskeistä fasilitaattorina kehittymiselle, ja vaikka kokemus tuo varmuutta, ovat ohjaus ja koulutus tehokkaita apuja ohjaamaan esiintymistä oikeaan suuntaan. Lisäkyvyt, kuten substanssiosaaminen prosessikehityksestä, ovat varmasti fasilitointitilanteen jonkinlainen edellytys, mutta esimerkiksi substanssiosaamisen kasvaminen ei suoraan paranna fasilitointia.

Simuloinnin opettamisen implikaatiot

Tämän oppimispäiväkirjan aihe on SimLabin ™ simulointimenetelmä, ja sen opettamisen implikaatiot.

Olen useasti pohtinut yliopistokoulutuksen ja markkinoitavien taitojen kehittymisen välistä suhdetta. Ohjelmistotuotantoon liittyviä opintoja käyvät kollegat ovat ajoittain kironneet kuinka koulu ei opeta esimerkiksi ohjelmointiin liittyviä taitoja peruskursseja pidemmälle, vaikka hiljaisesti edellyttää tällaisten taitojen hankkimista ja kehittämistä. Silloinkin kun opetusta annetaan esimerkiksi näillä peruskursseilla, tulee teknologian olla mahdollisimman epäkaupallinen, kuten pitkään vallassa ollut Java ja nykyään Python. Kaupallisten teknologioiden kuten SAP:in kouluttaminen yliopistossa ei ole tullut kuuloonkaan, johtui tämä sitten yhteiskunnan rahoituksesta koulutukselle tai akateemisen vapauden vaalimisesta.

Tämän sijaan SimLab ™ -menetelmää opetetaan kurssilla sellaisenaan, suorastaan kaatamalla tietoa opiskelijan päähän. Konsulttifirmat sanovat aina, että konsultiksi ei ole koulutusta, mutta koen kävelleeni sananmukaiseen konsulttikouluun. On lähestulkoon huolestuttavaa miten simulointia ollaan leimaamassa jokaiseen opiskelijaan samaan aikaan kun muut prosessimallinnus ja -kehitysmenetelmät esitellään ohimennen ja marginaalissa, ikään kuin todetakseen ”niin onhan näitä muitakin”. Samaan aikaan opiskelijoille näytetään pakollisessa lähiopetuksessa vaihe vaiheelta miten simulointiprojekti viedään läpi ja miten opiskelija saa hiottua läpivientiin liittyviä taitoja.

Kurssin esittelyssä on tosiaan kerrottu tämän kurssin olevan johdatus projektityökurssille, joten menetelmän hyvin mutkaton opettaminen voi olla perusteltua, jotta jatkossa opiskelijan on mahdollista suorittaa tutkimukseen liittyvä projektityö. Kurssin ongelma on siis pohjimmiltaan kahden karkin kääriminen samaan paperiin: opiskelijana odotin koko prosessikehitysalan diskurssin tarkastelua menetelmälähtöisesti jatkona TU-124.5100:n johdantokurssille, joka tarjosi johdannon sanastoon ja teemoihin. Prosessikehityksen kirjallisuuteen perehtymisen ohessa kurssilla opetetaan simulointimenetelmä ja sivutaan useita irrallisia aiheita koko muun paketin lisäksi kokonaisuudessa, joka on varmaankin intensiivisin sitten Studio 3:n.

Ei niin, että simulointimenetelmässä olisi mitään vikaa. Kurssilla käydyt prosessin vaiheet tuntuvat järkeenkäyviltä, joskin vielä hyvin epäkonkreettisilta, ja simuloinnin sovelluskohteita oli mielenkiintoista pohtia teoriassa tietämättä itse menetelmästä juuri mitään. Omalle kohdalle lukupiirissä sattuneiden julkaisujen avulla menetelmää ei nimittäin hahmottanut missään määrin sillä tarkkuudella, mitä luennolla kuvattiin.

On kuitenkin pakko pohtia mitä SimLabin ™ opetus tarkoittaa, jos pääaineen kautta valmistuu vuosittain työelämään noin 20 henkeä. Intensiivisen opetuksen jälkeen ainakin osa jää varmasti taloon jatko-opintojen tai diplomityön jälkimaininkeihin, mutta suurin osa marssii työpaikoille päässään syvä osaaminen simulointimenetelmästä. Vakiintuuko simulointimenetelmä itsestään riippumatta sen muista hyveistä, jos se saadaan riittävän hyvin iskostettua tuleviin konsultteihin ja prosessi-insinööreihin?

Me ollaan disainereita kaikki

Toisen lähipäivän keskeisimpiä oppimisaiheita olivat design-ajattelun määrittely ja fasilitaattorin merkitys osaamisen siirrossa. Oppimisalue osoittautui laajaksi, mutta myös materiaalia oli todella laidasta laitaan eri aihealueiden välillä.

Ennakkolukemiston ehdoton helmi oli Rylanderin (2009) artikkeli design-ajattelusta ja sen yhteydestä wicked problemeihin. Termi design ei itsessään käänny kunnolla suomeksi, sillä sanaehdotukset muotoilusta suunnitteluun eivät vangitse ajattelun sovellettavuutta tai jäävät liian yleistasolle. Myös termi wicked problem vangitsee englanniksi paljon paremmin ongelman monisuuntaisen, vaikeasti lähestyttävän ja määritelmää kaihtavan luonteen. Käytän tästä syystä molemmista termeistä alkuperäistä sanaa.

Design on ongelmanratkaisussa tieteellisen lähestymistavan paha kaksoisveli, joka kokeilee ratkaisuja intuitiivisesti ja toistaen sen sijaan, että ottaisi ennalta määrätyn menetelmän tai algoritmin. Erinomainen luonnehdinta design-ajattelusta on luomislähtöisyys, eli lähdetään täyttämään ongelmaa ratkaisulla, jota ei vielä ole olemassa ja jonka muotoa ei tiedetä. Lähestymistapa voi olla huono lineaariseen optimointiin tai muuhun mallinnettavaan ongelmaan, mutta työelämässä useimmat ratkaisemisen arvoiset ongelmat ovat ns. wicked problemeita, joita ei lähtökohtaisesti ole määritelty tai niitä ei voida täysin määritellä. Wicked problemiin ei myöskään ole olemassa oikeaa vastausta, vaan kyse on paremmista ja huonommista ratkaisuista (jonkin hyötyfunktion mukaan, tietysti). Wicked problemit ovat usein luonteeltaan kvalitatiivisia, jolloin tilastollisen tai muun ratkaisumallin suora soveltaminen muuttuu mahdottomaksi. Tällaisten rajoitusten alla designeri on henkilö, joka ottaa kaiken tiedon vastaan ja lähtee parhaasta arvauksesta.

Tekniikan alan edustaja tunnistaa tästä designerin kuvauksesta keksijä-insinöörin, joka kokeilee koneen osia tai ohjelmalohkoja keskenään löytääkseen jotain uutta. Tekniikka-sana johtaa juurensa kreikan sanoista techne ja logia, eli taidon tutkiminen. Tekniikka on hyvin harvoin ”kesyihin” ongelmiin keskittyvä tiede matematiika, fysiikan ja filosofian tavoin, ja vasta tieteellisen tiedon soveltaminen ”villeihin” ongelmiin luo teknisiä ratkaisuja jotka toimivat myös todellisuudessa. Tästä syystä olisi perusteltua tunnustaa designin rooli tekniikan alan koulutuksessa alalle sopivalla tavalla. Tietoyhteiskuntakin tarvitsee moniottelijoita, joten infolaisilla on sitäkin suurempi mandaatti perehtyä design-ajatteluun. Minkä verran ja missä aineissa sitä nyt on tarjolla?

Rylanderin artikkeli oli ilmeisesti osa konfferenssia otsikolla ”Design thinking: New challenges for designers, managers, and organizations”. Ehdottomasti aihe, josta lukisin mielellään lisää.

Lähipäivän toinen puolisko käsitteli SimLabin simulointimenetelmän sovellusalueita. Vaikka todellinen simulointitilanne ja sen lopputulokset ovat artikkelienkin jälkeen tukevasti sumussa, oli sovellusalueiden tutkiminen täynnä ahaa-elämyksiä.

Simulointi tapahtumana tuntuu tärkeimmältä kommunikoinnin edistämisen välineenä. Muutosjohtaminen vaatii useassa kohdassa sidosryhmien välisten käsitysten synkronoimista, jotta kehityskohdista ja parannustoimenpiteiden perusteluista voidaan olla yhtä mieltä. Simulaatio tuo tilanteeseen sekä mahdollisuuden käydä keskustelua asioista, että fasilitaattorin tuoman johtajuuden kontekstin määrittelemiseksi. Fasilitaattorin tehtävä keskusteluissa on valvoa keskustelun etenemistä menetelmän mukaisesti, etteivät eri sidosryhmät pääse sabotoimaan tavoitteiden saavuttamista.

Fasilitaattorin tehtävä on aikaisemmissa opinnoissa tuntunut puutteellisesti perustellulta, mutta tämän kurssin aikana tilanne on selkiytynyt. Fasilitaattori tuo simulointimenetelmässä samaa lisäarvoa kuin mikä tahansa konsultti tuo yritykselle: jotain mitä ryhmässä ei alun perin ollut. Taitava fasilitaattori rakentaa sopivassa suhteessa empatiaa sidosryhmien välille saadakseen kaikki mukaan yhteiseen näkemykseen, ja tuo esiin oikeassa suhteessa sidosryhmien välisiä näkemyseroja, jotta piiloon jäävät oletukset tilanteesta tulevat esiin.